#154 Luontosuhteen historiaa ja nykypäivää
Lotta Vuorio © 2026 All rights reserved
Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista!
Tässä jaksossa syvennymme länsimaisen luontosuhteen pitkään historiaan. Pohdimme jaksossa ennen kaikkea luonnon kulttuurihistoriaa ja sitä, mistä tarkalleen ottaen puhumme, kun puhumme luonnosta. Minkälainen suhde luontoon länsimaisilla ihmisillä on ollut vuosisatojen aikana varhaisista luontomyyteistä nykypäivään? Miten luontosuhde on vuosisatojen aikana muuttunut? Minkälaisia tunteita luonto voi herättää? Entä miten luontosuhteiden historiaan tutustumalla voi ymmärtää nykypäivän ympäristö- ja luontokeskusteluita paremmin? Jakson vieraana on historian emeritusprofessori Heikki Mikkeli.
*Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Gaudeamuksen kanssa.*
”Kaikki historiaa on pohjimmiltaan luonnonhistoriaa”. Näin on todennut historioitsija Simon Schama teoksessaan Foreign Bodies, joka on julkaistu vuonna 2023, ja tämä yksinkertaisen viisas sitaatti kuvastaa kattavalla tavalla sitä, mikä merkitys luonnolla on elämässämme. Jakson vieras Heikki Mikkeli on uudessa kirjassaan Elon piiri (2026) siteerannut Schamaa osin siksi, että menneisyyttä tutkittaessa luonto tulee vastaan aina tavalla tai toisella. Luonto on osa ihmiselämää, ja ihminen on osa luontoa.
Heikin kantava väite kirjassa sekä tässä jaksossa on, että ihmistä ei voida erottaa muusta luonnosta, vaan ihminen on eläinlaji muiden joukossa. Länsimaissa on kuitenkin usein tehty keinotekoinen jaottelu luontoon ja kulttuuriin siten, että kulttuuri ja yhteiskunta ovat ihmisen sfäärejä, kun taas luonto on jotain ihmisestä riippumatonta. Tämä ei Heikin mukaan pidä paikkaansa, vaan ihmisen vaikutus näkyy kaikkialla luonnossa ja on osa sitä.
Jotta ymmärrämme, mistä puhumme, kun puhumme luonnosta, on tärkeää määritellä, mitä luonto tarkoittaa. Heikki jaottelee luonnolle kolme perusmerkitystä, joista ensimmäisellä viitataan olemukseen, kuten suomenkielisessä sanonnassa ”luontoni ei anna minun tehdä sitä”. Toinen merkitys pitää sisällään jumaluuden, kuten luonto äiti-maana. Kolmas keskeinen merkitys on, kun luonnosta puhutaan ihmisiä ympäröivänä ympäristönä.
Luonnon ja ympäristön perinteinen käsitteellinen eroavaisuus on se, että ympäristöllä viitataan aisteilla havaittavaan ihmisen ympärillä olevaan maailmaan, kun taas luonto on jotain kokonaisvaltaista ja suurempaa – ikään kuin maailmankaikkeutta kokonaisuutena.
Jakson menneisyyden jälki kuvastaa ironisella tavalla ihmisen suhtautumista luontoon hyötyajattelun näkökulmasta. Viimeistään uuden ajan alussa hahmottui ajatus siitä, että ihminen on luonnon yläpuolella ja siten oikeutettu myös hyödyntämään sitä kaikilla haluamillaan tavoilla.
Heikki nostaa jaksossa esiin ajatuksen liukuvasta perustasosta. Tällä tarkoitetaan sitä, että kun ihminen elää yhdessä vaiheessa maailmassa, niin hän ei tiedä, mitä on ollut aikaisemmin. Ihminen alkaa näin ollen pitää normaalina esimerkiksi lajikadon kyllästämää luontoa, ja ”normaali” luonto muuttuu yhä kapeammaksi ja kapeammaksi. Tämä selittää osin toimettomuutta ja ymmärtämättömyyttä luontoa koskevissa akuuteissa kysymyksissä.
Toivoisinpa, että edes alkuperäisistä metsistä yhä jäljellä olevat hienot jäänteet saisivat jäädä sijoilleen tässä avarassa maassa. Mutta niidenkin täytyy ennen pitkää kaatua, sillä ”yleisen mielipiteen vaikutusta on mahdoton vastustaa”. Lännen uudisasukas pitää noita maasta kasvavia pylväitä ja niiden kannattelemia vehreitä kattoja ja torneja pelkkänä puutavarana, ei minään muuna. Hän näkee niissä vain esteitä, jotka on poistettava hinnalla millä hyvänsä ja joiden on tehtävä tilaa tehtaille, puodeille, seppien pajoille, ehkäpä kirkoille ja tietenkin kapakoille. ”Metsän raivaaminen” on hänen jokapäiväinen ajatuksensa ja yöllinen unensa, ja niin kirjaimellisesti hän tuota johtavaa ajatustaan noudattaa, ettei yhdenkään luonnostaan kasvavan puun, ei edes pensaan, voi sallia kuormittavan maata, muuten hän uskoo työnsä jääneen vaillinaiseksi. Käsitykset edistyksestä, sivistyksestä ja vauraudesta näyttävät liittyvän erottamattomasti metsän täydelliseen hävittämiseen.
Caroline Kirkland teoksessaan Forest Life (Metsäelämää), 1862
Meillä ihmisillä on vuosisatojen aikana ollut muuttuvia, yhteisöllisesti ja yksilöllisesti riippuvia käsityksiä siitä, mitä luonnossa arvostamme, mitä se meille tarkoittaa ja miten luontoa kohtelemme. Tämä näkyy myös nykypäivänä esimerkiksi siinä, miten suhtaudumme moderniin ekokriisiin sekä ennen kaikkea siihen, miten meidän tulisi käytännössä toimia, jotta meillä olisi elämään sopiva maapallo vielä tulevaisuudessakin.
Heikki nostaa esiin jaksossa toisen maailmansodan jälkeen esitetyn ajatuksen, jonka myös kuuluisa luontodokumenttien tekijä David Attenborough aikoinaan toisti: jotta rajallisten resurssien maailmassa voi uskoa siihen, että talous voi jatkuvasti kasvaa, ihmisen täytyy olla joko hullu tai ekonomisti. Ei laisinkaan huono ajatus.
Ihminen on vaikuttanut luontoon enenevässä ja lisääntyvässä määrin, ja se on osin johtanut ongelmiin, joita tänä päivänä on, kun puhutaan ympäristökriisistä. Siksi on myös eko- ja ympäristökriisien kannalta tärkeää ymmärtää länsimaisen ihmisen luontosuhdetta.
Jakson kuunneltuasi opit, että mistä puhumme, kun puhumme luonnosta – sekä miten luontoon on suhtauduttu eri aikoina. Ymmärtämällä länsimäisen luontosuhteen historiaa ymmärtää paremmin sitä, miten nykypäivässä luonnosta puhutaan tai miten esimerkiksi ekokriisin suhteen toimitaan.
Luontosuhteita ja ympäristöajattelua Menneisyyden Jäljillä!
Lähteet:
Heikki Mikkeli: Elon piiri – Länsimainen luontosuhde myyttien maailmasta ekokriisien aikaan. Gaudeamus. Helsinki 2026.
Heikki Mikkeli: ”Takaisin luontoon? Valistuksen ja romantiikan ajan luontosuhteen paradokseja ja kehityslinjoja”. Kaupunkikuvia ajassa, s. 236-258. SKS. 2005.
Heikki Mikkeli: ”Metsäturkki ja sen jurot parturit: Näkemyksiä metsäluonnon ja kansanluonteen suhteesta 1800–1900-luvulla”. Historiallinen Aikakauskirja 90 (3), s. 200–215. 1992.
Patrik Svansson: Meren kutsu – Tarinoita ihmisen uteliaisuudesta. Tammi. 2023.
