Kertomus itsenäisestä Suomesta
On vuosi 1917, joulukuun kuudes.
Suomen eduskunta hyväksyy senaatin kaksi päivää aiemmin julkaiseman itsenäisyysjulistuksen, jossa Suomen hallitusmuoto vaaditaan muutettavan autonomisesta itsenäiseksi. Sen mukaan ”Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana”.
Julistuksen taustalla on Venäjän kaksi vallankumousta, joiden myötä epäselväksi on jäänyt, kenelle korkein valta kuuluu. Toisen vallankumouksen jälkeen Suomen eduskunta on julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi 15. marraskuuta.
Poliittisen kiistan tuloksena itsenäisyystunnustusta päätetään hakea ensin Venäjän bolsevikkihallinnolta ja V. I. Leniniltä. Venäjä tunnustaa Suomen itsenäisyyden 4. tammikuuta 1918, muut maat ripotellen tämän jälkeen.
Kertomus Suomen itsenäisyydestä on ennen kaikkea kertomus kansasta ja sen valinnoista. Yhteisesti rakennetun suomalaisuuden yhdistämänä korkeakoulutettu eliitti näki mahdollisena itsenäistymisen, joka monen historian sattuman summana toteutui.
Kuten itsenäinen Suomi, myös sen juhlinta on valintoja täynnä. Mitä itsenäistymisestä halutaan muistaa ja miten sitä juhlitaan?
Itsenäistymistaistelun ruumiillistumana ei yleisesti pidetä vuotta 1917, vaan talvisotaa. Talvisodan henki, piskuisen Suomen taistelu valtavaa Venäjää vastaan, on itsenäisyyden todellinen sankaritarina. Rakennettu sellainen.
Ei ole sattumaa, että Suomen toisen maailmansodan vuosista on kirjoitettu maan historian tapahtumista kaikkein eniten. Itsenäistymistaistelun ylivoimaisesti kuuluisin henkilö, Mannerheim, on myös saanut korostetun aseman historiapolitiikassa.
Itsenäisyyspäivästä pyrittiin historioitsija Laura Kolben mukaan rakentamaan itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina ”yksimielisyyden juhlapäivää”. Kuinka yksimielinen kertomus itsenäisyydestä lopulta on?
Niin tärkeää kuin sotaveteraanien ja talvisodan muisteleminen ja arvostus ovatkin, haluaisin muistella myös itsenäistymiseen ja sen juhlintaan liittyneitä valintoja.
Itsenäisyyspäivänä harvemmin muistellaan kansaa kahtia repinyttä sisällissotaa sekä sen jälkeistä jakautunutta aikaa. Mannerheimin urotekojen ohella unohtuu mainita hänen vastuunsa punaisiin kohdistuneesta valkoisesta terrorista.
Itsenäisyyspäivän päivämääräkään ei ole itsestäänselvyys, vaan poliittisen väännön tulos. Vaihtoehtoina itsenäisyysjulistuksen hyväksymisen päivän ohella olivat 16. toukokuuta, valkoisen armeijan voitonparaatin päivä, sekä 15. marraskuuta, jolloin eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi.
Valintoja ovat myös kansallistunnukset, kuten kansallislaulu. Ehdolla oli alkujaan useampi sävelmä, ja vasta muutama vuosi sitten kansalaisaloitteessa Maamme-laulu haluttiin vaihtaa Finlandia-hymniin.
On vuosi 2016, joulukuun kuudes.
Suomen pääkaupungissa Helsingissä vietetään itsenäisyysjuhlaa. Salolaislähtöinen tasavallan presidentti kättelee linnan juhlan vieraita sen sijaan, että Suomesta olisi muodostunut kuningaskunta saksalaisine kuninkaineen vuonna 1918.
Vieraiden maistellessa nyhtökauraa ja muita herkkuja Helsingissä järjestetään ennätysmäärä maahanmuuttovastaisia ja äärioikeistolaisia mielenosoituksia. Vaihtoehtoisen ”kansallismielisen itsenäisyysjuhlan” järjestäjät antavat ymmärtää, että itsenäisen Suomen juhlinta ei kuulu kaikille.
Eheyteen pyrkivät kertomukset luovat edelleen yhtenäisyyttä valinnoilla. Muuttumaton kertomus voi kuitenkin sulkea joukosta pois ihmisiä, joille itsenäisyys ja kuuluminen kansaan on yhtä lailla tärkeää.
Itsenäisen Suomen etu on, että kertomus siitä huomioi historian eri näkökulmat sekä hyväksyy nykyhetken muutokset.
LOTTA VUORIO 