#123 Korttihuijareita, junamatkoja ja pikkurikollisuutta
Lotta Vuorio © 2025 All rights reserved
Löydät jakson myös Spotifysta ja iTunesista!
Tässä jaksossa keskustelemme 1910- ja 1920-lukujen korttihuijareista sekä vuosisadan alun yhteiskunnallisten muutosten mahdollistamasta pikkurikollisuudesta. Pohdimme jaksossa, keitä olivat 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten korttihuijarit ja minkälaiset yhteiskunnalliset muutokset mahdollistivat pikkurikollisuuden. Miksi juuri junat ja juna-asemien lähistöt olivat otollisia paikkoja petollisille korttipeleille? Ketkä lähtivät ammattipelurien matkaan ja minkälaisista rahasummista oli kyse? Entä miten esivalta yritti puuttua huijareiden toimintaan? Jakson vieraana on tietokirjailija Kari Koskela, jonka kirjoittama teos hyppää korttihuijareiden matkaan.
*Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä SKS Kirjat kanssa.*
Mitä ajattelet nykyisin hypätessäsi junan kyytiin ja lähtiessäsi matkaamaan toiseen kaupunkiin? Uskoisin, että lähtökohtaisesti et ajattele joutuvasi pikkurikollisuuden kohteeksi istahtaessasi junan penkille, mutta näin saattoi käydä monille maaseudun asukkaille ja siirtolaisille 1900-luvun alkupuolen Suomessa.
SKS:n sivuilla on mainio kuvaus jakson pohjana olevaa kirjaa (Kolmen kortin heitto – Korttihuijarit 1910- ja 1920-luvun Suomessa, 2025) koskien SKS:n sivuilta: ”Kolmannen luokan junavaunuissa istuttiin vielä 1900-luvun alkupuoliskolla vastakkain, mikä saattoi tuntemattomat ihmiset tekemisiin toistensa kanssa. Raha liikkui, pikkutavara vaihtoi omistajaa edulliseen hintaan ja pirtupullo sekä korttipakka ilmestyivät nopeasti esiin kun pelimiehet löysivät sopivan kohteen.”
Idea kirjan kirjoittamiseen syntyi Karin mukaan hänen aiemman kirjansa (Huligaanit – Katuelämää Sörkässä suurlakosta sisällissotaan, 2018)) aineistosta, josta hän jäi ihmettelemään lähteitä, joissa kuvailtiin junassa aikaansa viettäviä ihmisiä. Nämä ihmiset matkustivat markkinoilta markkinoihin, kaupungista kaupunkiin ja kertoivat pelaavansa korttia. Kari ryhtyi etsimään lisää tietoa siitä, mitä korttipeleistä julkisuudessa keskusteltiin ja päätyi näin korttihuijareiden pariin 1910- ja 1920-luvulle.
Niinkin valikoidusta aiheesta kuin korttihuijareiden historia avautuu kuitenkin näkymä 1900-luvun alun moniin yhteiskunnallisiin muutoksiin sekä yksilöiden erilaisiin elämäntarinoihin, joista tässä jaksossa kuulemme.
Kuten kirjan otsikko kertoo, korttihuijarit käyttivät kolmen kortin heiton peliä huijauksissaan. Kolmen kortin heitto ei ollut onnen peliä, vaan silmänkääntöä eli korttitemppu. Karin mukaan se oli luonteeltaan ase näiden korttihuijarien käsissä, jotka elättivät itseään pettämällä muita.
Jakson menneisyyden jälki kertoo lohkotilallinen Eino Dominikus Fonsellin tarinan siitä, miten hän huhtikuun yönä vuonna 1924 joutui korttihuijareiden uhriksi. Fonsell ei kuitenkaan kertonut poliisille tulleensa huijatuksi ja menettäneensä 1500 markkaa korttipelissä, sillä rahaa vastaan pelaaminen eli uhkapeli oli laissa sakkorangaistuksella kiellettyä. Siksi hän kertoi poliisille, että hänen vaununpenkille asettamansa 1500 markkaa oli anastettu.
Samaan junavaunuun saapui Haapamäeltä Sundell kolmen muun miehen seurassa. Hetken perästä oli Sundell, juteltuaan yhtä ja toista, ottanut esille kortit ja ruvennut seuralaisten kanssa pelaamaan kolmen kortin heittoa, jonka jälkeen Fonsell oli Sundellin kehotuksesta yhtynyt korttipeliin ja hävinnyt Sundellille rahaa. Kun konduktööri tuli vaunuun, loppui peli ja Sundell poistui heti vaunusta harmaa pomppatakki yllään, karvalakki päässä ja saappaat jalassa. Muut korttipeliin osallistuneet jäivät vaunuun, ja toinen miehistä oli sanonut Sundellille: ”Kyllä ne on aika roistoja, kun vievät tällä tapaa toisten rahat.”
Todistaja nahkuri Yrjö Välimäki, ote Tampereen etsivän osaston kuulustelupöytäkirjasta 29. huhtikuuta 1924
Menneisyyden jäljestä käy myös ilmi, miten taitavia korttihuijarit olivat ja miten monivaiheinen prosessi petos oli. Huijaukseen kuului tyypillisesti ihmisiä eri rooleissa riippuen siitä, missä ja kenen seurassa rikos tapahtui. Olennaista oli saada uhri uskomaan äkkirikastumisen illuusio, jonka lumoissa uhri saattoi ryhtyä hyvinkin isoilla rahapanoksilla peliin mukaan.
Kiinnostavaa on, miten korttipelit ja niiden maailma kertoi eri luokan ja aseman ihmisten huveista. Kari käyttää kirjassaan määritelmää matalasta luokasta, jolla hän tarkoittaa yleisesti rahvasta ja toisaalta sivistyspyrintöjen ulkopuolella ja osin laillisuuden rajamailla olevia ihmisiä. Näillä ihmisillä oli kehollisten ja voimakkaiden tunneilmaisujen kulttuurista pääomaa, jota sivistyneet ihmiset vastustivat.
Esimerkiksi niin sanottu fennomaaninen, sivistynyt Suomi vastusti kortin pelaamista niin kuin paritanssejakin, koska se ei vastannut sitä sivistysihmisen ihannetta eikä sitä tunneilmaisujen maailmaa, jota sivistyneeltä ihmiseltä odotettiin. Sivistysväelle korttipelit olivat Karin mukaan meluista tunnekuohua, kun taas rahvaalle korttipelit edustivat hauskaa ja harmitonta ajanvietettä – kunhan ei joutunut huijatuksi.
Jakson kuunneltuasi opit, mikä mahdollisti korttihuijareiden rikollisen toiminnan ja mikä houkutteli pikkurikollisuuden pariin. Pääset kuulemaan valitettavia tarinoita siitä, mitä korttihuijareiden uhriksi joutuminen saattoi tarkoittaa ja kuinka paljon rahaa uhrit hävisivät huijauksissa. Ymmärrät myös, minkälaisia muutoksia 1900-luvun alun Suomessa oli käynnissä.
Korttihuijareiden matkaan Menneisyyden Jäljille!
Lähteet:
SKS Kirjat: ”Kari Koskelan Kolmen kortin heitto – Korttihuijarit 1910- ja 1920-luvun Suomessa kertoo pikkurikollisista ja pelureista yhteiskunnan harmaalla alueella”. Julkaistu 14.1.2025. Luettu 25.2.2025.
LOTTA VUORIO 